Suomen historian oikeistolaisimman hallituksen alkutaival on ollut tuskia täynnä. Rahat ovat loppu ja vaalilupaukset pitäisi lunastaa. Ensimmäisen kesän rasismikohu sentään unohtui nopeasti, kun sakset alkoivat viuhua. Vaalilupaukset leikattiin halki ja pinoon surutta. Pienituloiset otettiin saksien väliin ensimmäisenä; työttömiltä vietiin työttömyysturvan suojaosa, joka kannusti ottamaan vähäisenkin työn vastaan. Asumistuesta leikattiin. Jokaisen on nyt osallistuttava talkoisiin, sanottiin. Rikkaita toisin kannustettiin suurimpiin tuloluokkiin osuvan veroalen muodossa.

Nyt eletään oikeistohallituksen toista vuotta. Aikuiskoulutustuki on menetetty, vuorotteluvapaa lakkautettu. Työssäoloehto pitenee. Arvonlisäveron nosto laittaa paitsi jo valmiiksi tiukilla olevat kuluttajat, myös yrittäjät vaikean paikan eteen. Hinnat vain nousevat, mutta kuluttajilla ei ole varaa palveluihin.

Vanhuspalvelulain mukaisesta mitoituksen nostosta luovutaan. Lääkekorvausten omavastuuta ollaan nostamassa. Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksuja ollaan korottamassa. Järjestöiltä, joiden kautta moni saa apua silloin kun muualta ei saa, leikataan. Kaikki tämä on pakko tehdä, koska rahat eivät vain kerta kaikkiaan riitä. Yhä oikeistolaisempi ilmapiiri saa koko ajan kovenevat äänet huutamaan, kuinka kaikki tuet pitää saada pois. Enpä usko, että yksikään näistä kovaäänisistä on kokenut sairauden tai työttömyyden.

On helppo huutaa ja vakuutella pakkoa, kun se ei koske itseä. ”Menkää töihin”, huutaa valtiovarainministerikin kansalle. ”Työ on parasta sosiaaliturvaa”, jankuttaa kokoomus. Sairastuminen ei tietenkään ole tekosyy jättää menemättä töihin. Tästä syystä sairauspäivärahaakin on pakko leikata, jotta sairaat saadaan kannustettua työhön. Siis jopa ne syöpäsairaat, joille ainoa keino selvitä taistelusta vakavaa sairautta vastaan on sairauspäivärahan turvin.

Pakko on, kun ei rahat riitä. Suurituloisten verohelpotuksiin niitä riittää. Riittää myös täysin turhan, epäeettisen turkistarhauksen tukemiseen. Riittää pääministerin pakkomielteeseen, Turun tunnin (ja vartin) junaan. Ja tietysti riittää yksityisille terveysjäteille, jotka nostivat myös saman tien hintojaan niin, ettei palveluita käyttävä kansalainen tästä hyötynyt mitään.

Sen sijaan rahaa ei riitä ihmisen perustarpeisiin, elämän ja osallisuuden edellytyksiin. Kaikista edellä mainituille välttämättömistä asioista leikataan. Taitaa ollakin niin, että rahat riittävät ja velkarahakin on parempaa rahaa, kun sen saa lapattua valmiiksi hyvin toimeentulevien kannustimiksi. Sitä, mihin heitä kannustetaan, ei taida kukaan osata sanoa. Samaan aikaan valtion tärkein resurssi, kansalainen, miettii käyttääkö rahat ruokaan vai lääkkeisiin. Tosin lääkkeitäkään ei kohta saa, jos ei ole varaa käydä lääkärissä. Tai edes pääse sinne ajoissa hoitotakuun pidennyksen ja hyvinvointialueiden säästötoimenpiteiden jälkimainingeissa.

Mutta minkäs teet, kun rahat ei vaan riitä.