Leikattavaa löytyy. Tästä saamme jälleen vaalien lähestyessä kuulla. Muuten jätämme lapsillemme vain velkaa, talous täytyy nopeasti tasapainottaa. Tasapainottaminenhan tarkoittaa yleensä tietysti pienituloisimmilta leikkaamista. Esimerkiksi Kokoomuksen haaveena on muun muassa toimeentulotuen omavastuu ja asumistuen uudistaminen. Kaikkihan varmasti muistamme, mitä uudistaminen merkitsi Kokoomukselle ja hallituskumppaneilleen koulutuksen osalta – leikkauksia, joiden seuraukset näemme tänäkin päivänä. Oppimistulokset ovat heikentyneet ja opettajat ovat jaksamisensa äärirajoilla. Asumistuen uudistaminen tarkoittaa todennäköisesti samanlaista leikkaamista, kuin koulutuksen osalta. Velkapelolla perustellaan oikeutus tehdä nämä kylmät, heikompiin osuvat leikkaukset. Mutta onko meillä tähän enää varaa?

Valtio tuntuu nykypuheessa lakanneen olemasta kansalaisia varten. Kansalaisten on sen sijaan oltava valtiota varten. Tästä esimerkkinä on nykyinen puhe kannustinloukuista ja työn kannattamattomuudesta.
Jokaisen kun on pärjättävä omillaan ja kannustinloukuista, jotka vähentävät halukkuutta työntekoon, on päästävä eroon. Kannustinloukuillahan tässä yhteydessä tarkoitetaan tukia, joita ilman monet pienituloiset eivät edes pärjää. Tosiasia kun taitaa kuitenkin olla se, että meillä puuttuu palkanmaksuhalukkuutta. Kun on vuosia tavoiteltu yhä enemmän voittoa ja säästöjä haettu henkilöstökuluista, on selvää, etteivät palkankorotukset ole nytkään ensimmäisenä asiana kannustinloukkujen purkamisessa. Päin vastoin, tukien
leikkaaminen on jälleen se ainoa keino.

Olen tästä kuitenkin eri mieltä. Meillä ei ole varaa laittaa pienituloisimpia yhä ahtaampaan loukkuun. Jokainen on pidettävä mukana, jokainen veroeuro on tärkeä. Riittävä palkka jos mikä on paras kannustin
työntekoon. Se vähentää myös tarvetta tukiin ja alentaa näin osaltaan menoja. Valtionvelalla pelottelu perustuu usein juuri menoista puhumiseen, mutta meidän on mietittävä myös tulopuolta. On selvää, etteivät varakkaimmille kohdistetut veronalennukset tuo lisätuloa valtiolle. Pienituloisimmilta leikkaaminen, alipalkkaus ja tukiviidakko puolestaan takaavat sen, ettei lisätuloa saada vaan pahimmillaan
sosiaaliturvan menot näin kasvavat. Tukien hakemista ja saamista on sen sijaan helpotettava ja kannustimia lisättävä myös tulorajoihin. Hyvänä esimerkkinä niin hakemusten helpottamisesta kuin kannustimista on koronapandemian aikana voimassa ollut työttömyyskorvauksen ansaintaraja. Täyden työttömyyskorvauksen rinnalla sai ansaita 500 euroa tulojen vaikuttamatta tukeen. Se helpotti tuen hakemista ja kannusti hankkimaan vaikkapa keikkatyötä. Tällä hetkellä raja on 300 euroa, jonka voisi pysyvästi nostaa koronapandemian aikaiseen summaan. Tämä on kannustin, jonka kaltaisia on käytettävä. Se johtaa parhaimmillaan myös täyteen työllistymiseen. Ei keppiä, vaan porkkanaa!

Kannustimet tuntuvat aina toimivan johtoportaaseen, mutta jostain syystä tämä ei ole sopiva keino työntekijälle. Miksi ei? Palkalla on tultava toimeen, se kannustaa työelämään. Jokainen työssä käytetty tunti työ verotuloja valtiolle, joten työllisyyteen satsaaminen porkkanalla, ei kepillä on ainoa oikea tie. Väitän, että suurin osa haluaa saada toimeentulonsa tekemästään työstä, sovittuna päivänä. Riittävän summan, joka mahdollistaa talouden suunnittelun. Sen sijaan meille on maalattu kuvaa liian suurista tuista, joita kuitenkin saaja joutuu erikseen hakemaan, avaamaan elämänsä tuesta päättävälle ja jännittämään, paljonko rahaa saa ja milloin. Tuet eivät ole itsessään kannustinloukkuja, eikä velkapelkoa päihitetä leikkaamalla jo valmiiksi ahtaalla olevilta. Riittävän palkkauksen myötä valtion verotulojen lisääminen ja sitä kautta myös sosiaaliturvan menojen hillitseminen ovat keinoja myös talouden tasapainottamiseen. Haluan, että lapsemme saavat elää hyvinvointivaltiossa, jossa heidänkin työnsä tuottaa yhteiseen hyvään ja jossa heidän valitsemansa ura, oli mikä tahansa, riittää palkkauksen osalta ihmisarvoiseen elämään.