Suomalaisen yhteiskunnan luksuspalvelut ovat tapetilla. Siinä, missä Jussi Halla-Aho näki muutama vuosi sitten sosiaaliturvan yhteiskunnan luksuksena, on Riikka Purran näkemyksen mukaan luksusta myös kulttuuri. Mutta onko kyse todella luksuspalveluista?

Luksustahan me nimittäin tarvitsemme elämässä. Sosiaaliturva on apuna silloin, kun sitä tarvitaan – esimerkiksi työttömyyden kohdatessa tai sairastaessa. Sairastuminen ei koskaan kysy etukäteen sitä, keneen se kohdistuu, joten tämä luksus on oltava jokaisen oikeus. En oikein usko kovin monen yksinasuvan, pienituloisen lapsiperheen tai työttömän osaavan kuvitellakaan elämässään olevan luksusta, kun kohoavien elinkustannusten keskellä taistelu sosiaaliturvan avulla pitää ajatukset lähinnä päivittäisessä selviämisessä. Ja mitä muuten ovat sosiaalihuollon ammattilaiset, jotka sosiaaliturvasta pääosin käytännön työssä vastaavat, luksuksen sivutuotteita?

Entä se kulttuuri? Melkoinen luksus, jota ilman Suomi ei pärjää. Kulttuurin tukeminen on taloudellisesti valtiolle pieni panostus, erityisesti kun katsotaan sen tuottoa. Taloustutkimuksen mukaan vuosina 2010 – 2020 valtio tuki kulttuuria vuosittain noin 1,3 miljardilla eurolla. Tuotto valtiolle oli puolestaan noin 13 miljardia euroa. Melkoinen tuotto pienellä panostuksella luksukseen, josta voisi kuulemma hyvinkin leikata.

Kulttuuri on sosiaaliturvan tavoin luksusta, jota tarvitsemme. Kulttuuriala tuottaa osaltaan valtavan määrän hyvinvointia yhteiskunnalle. Ilman kulttuuria ei ole sivistystä, ei edes suomalaisuutta. Kulttuuri on osa meidänkin kansallisidentiteettiämme. Kirjallisuus, musiikki ja taide ovat myös perussivistystä, jota jo kouluissa opetetaan. Mikä rikkaus kulttuuriala meille onkaan ja mitä olisi elämä ilman sitä!

Korona-ajan jälkeen kulttuuriala tarvitsee entistä enemmän tukea, sillä sen merkitys hyvinvoinnille ja valtion taloudelle on kiistaton. Luksus on siis pakollista elämässä, niin yksilön kuin valtionkin kannalta. Miten hienoa onkaan, että sitä on tarjolla.