Työelämän raaistumisen seuraukset ovat viime aikoina puhuttaneet. Tehostamisen nimessä tehdyt henkilöstöpäätökset ja työn määrän kerääntyminen yhä harvemman hoidettavaksi ovat tuoneet julkiseen keskusteluun työuupumuksen ja mielenterveysongelmat. Näistä jälkimmäinen on syynä jopa kolmannekseen työkyvyttömyyseläkkeelle siirtymisistä.

Työuupumuksen perusteella ei myönnetä sairauspäivärahaa, joten yhä useampi sinnittelee ja tarpoo, kunnes tilanne etenee masennus- ja ahdistushäiriöiksi asti. Sairausloma tulee viimeistään tässä vaiheessa kuvioihin, eikä tämä ole työnantajankaan etu. Jostain syystä näitä uupumukseen johtavia tekijöitä ei suostuta huomioimaan. ”Työ on paras lääke uupumukseen” ei päde silloin, kun työstä ei enää koe edes selviytyvänsä eikä työn määrässä tai laadussa tulla työntekijää vastaan.

Henkilöstökulut ovat työnantajan merkittävin kuluerä, joten ei liene ihme, että näistä on pyritty säästämään. Valitettavasti se vain on johtanut siihen, että työntekijä joutuu myös suoriutumaan koko ajan suuremmasta työn määrästä ja kiristyvistä vaatimuksista. Elinikäinen oppiminen lienee jo kaikille tuttu käsite, mutta kuuluuko sen tarkoittaa jatkuvasti laajenevan työnkuvan omaksumista?

On todettu, että liiallinen työn määrä ja monen eri asian tekeminen yhtäaikaisesti aiheuttavat ongelmia työhyvinvoinnille. Työtä on koko ajan enemmän ja tehtävänkuvat vain laajenevat. ”Meillä kaikki tekevät kaikkea”-lause on varmasti tuttu monelle. Tähän törmää erityisesti sosiaali- ja terveysalalla.

Esimerkiksi sosiaalihuollon palveluissa, kuten ikääntyneiden palveluasumisessa, hoitohenkilöstön tehtäväksi tuleekin paljon muuta kuin itse hoito ja hoiva ja siihen kuuluvat kirjaukset. He pyykkäävät, tiskaavat, huolehtivat pahimmillaan ruokahuollonkin ja vielä siivoavat. Työnkuva, jossa työn ydintä eivät enää olekaan tehtävät, joihin ammattilainen on koulutettu, ei motivoi pitemmän päälle. Se ei myöskään edistä työhyvinvointia. Silppua, sälää ja kaikkea siltä väliltä oleva työnkuva varmasti sopii joillekin, sitäkään ei voi kieltää. Kuitenkin työntekijöitä on oltava tarpeeksi tekemään monipuolinenkin työ, jotta kaikki ei kasaannu harvojen niskaan.

Kuten monessa muussakin asiassa, ennaltaehkäisy on tässäkin paras ratkaisu. Työuupumuksen ennaltaehkäisyyn on yksinkertainen resepti; tarpeeksi henkilöstöä, selkeät ja tarpeeksi rajatut työnkuvat keskittyen jokaisen omaan osaamisalueeseen, työturvallisuudesta huolehtiminen myös psykososiaalinen kuormitus huomioiden ja inhimillinen johtaminen. Näillä työnantaja säästää tarpeettomista sairauslomakuluista ja yhteiskunta saa myös lisää verotuloja työn jakamisen kautta.

Puhumattakaan siitä säästöstä, joka syntyy, kun jokainen jaksaa työelämässä putoamatta pidemmäksi aikaa pois; työuupumus kun voi johtaa pahimmillaan vuosien poissaoloon työelämästä. Laskelmia kannattaa tehdä siitä, mikä on työnantajan kustannus riittävästä henkilöstöstä ja työn jakamisesta verrattuna siihen, mitä seuraa sairauslomista ja sijaisrekrytoinneista. Uskon, että jokainen voittaa, kun työtä järjestetään uudelleen ja jaetaan useammalle osaamisen mukaan. Uupumusta ja sitä seuraavia mielenterveysongelmia on ehkäistävä työelämässä määrätietoisesti. Resepti on annettu, on työnantajien tehtävä tarttua siihen.