Ikääntyneiden asiat jaksavat aiheellisestikin puhuttaa hyvinvointialueiden aloitettua työnsä. Vaalien alla on jälleen lupauksia ”pitää huolta” ikääntyneistämme, mutta konkretia on hukassa. Jotta en nyt sortuisi vain kritisoimaan konkretian puutetta, kerron omat visioni.

Hoitajamitoitusta on syytetty siitä, ettei hoivapaikkoja saa. Minä sanon syyksi palkanmaksuhaluttomuuden, työtehtävät ja liian tiukasti mitoituksesta kiinni pitämisen. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä, että minimimitoitus ei ole aina riittävä, vaan sen tulee aina vastata ensisijaisesti palvelun tarpeisiin. Jos työnantaja pitää kiinni ikääntyneiden palveluiden minimimitoituksesta, mutta asukkaat vaatisivat enemmän, tulee se näkymään henkilöstön alalta pakenemisena. Niinhän on jo käynytkin. Mitoituksen on siis täytyttävä siten, että työtä voidaan tehdä ilman liiallista eettistä kuormaa.

Työtehtävien osalta on myös nähtävä, mihin niiden laajentaminen on johtanut. Olen jo aiemmin kirjoittanut ”meillä kaikki tekevät kaikkea”-mentaliteetin seurauksista. Meillä on ikääntyneiden palveluissa vahvoja ammattilaisia, niin lähihoitajia, sosionomeja kuin sairaanhoitajiakin, jotka ovat pitkään joutuneet joustamaan oman ammattitaitonsa mukaisista tehtävistä ehtiäkseen hoitamaan myös pyykit, siivoukset ja jopa ruoanlaiton. Näihin tehtäviin meillä on tarjolla myös ammattilaisia, laitoshuoltajia ja ruokapalvelutyöntekijöitä. Miksi heidän osaamisensa on karsittu ja työtehtävät lykätty muun henkilöstön niskoille? Säästöjen ja voittojen tavoittelun vuoksi. Työtehtävillä on valtava merkitys työssä viihtymiseen.

Sitten se kuuluisa palkkaus. Arvomaailmamme on ollut kapitalistisessa maailmassa jo pitkään vinksallaan. Niille, joiden työ on meidän kaikkien turvallisen ja terveen arjen kannalta elintärkeää, maksetaan pienimpiä palkkoja. Kyllä meidän ikääntyneistämmekin halutaan huolehtia, mutta kenenkään ei tule sitä tehdä pelkän kutsumuksen voimin. Henkilöstön pärjäämisestä kohoavien hintojen keskellä on huolehdittava.

Uusia palveluita ja asenteita tarvitaan

Itse palveluiden osalta minulla on omat visioni, joita olen jo hyvinvointialueella tuonut esiin. Suomessa on pystyttävä rohkeasti kehittämään uutta, oli kyse sitten asumispalveluista tai muista ikääntyneiden palveluista. Liian tiukat kriteerit palveluasumisen pariin jättävät monia kotiin, vaikka siellä ei enää pärjäisikään. Toki asia on toinen niillä, joilla on varaa maksaa. Meidän on kuitenkin huolehdittava jokaisesta. Yhteisöllistä, kevyempää palveluasumista kehittämällä ja tuottamalla voimme estää monen kotihoidon varassa olevan yksinäisyyden ja kunnon heikkenemisen.

Ikääntymiseen on myös varauduttava konkreettisin keinoin, panostamalla elinkaariajatteluun niin ympäristön kuin yksilön suhteen. Rakentamalla helposti lapsiperheen tarpeista seniorin tarpeisiin muokattavia asuntoja vastaamme myös kestävän kehityksen vaatimuksiin. Yksilön osalta puolestaan ikääntymisen tuomiin haasteisiin tulee pyrkiä vastaamaan ajoissa, viimeistään jo työelämässä. Työuria pidentääksemme meidän on tarkasteltava työelämän joustavuuden parantamista ja edistettävä työssä jaksamista. Senioriyrittäjyyttä on myös edistettävä, sillä ikääntyneiden osaamista meillä ei ole varaa heittää hukkaan.

Ikääntyneiden arvostus yhteiskunnassa on saatava näkyviin toimenpiteinä, joilla ikääntyneiden ja ikääntyvien osallisuutta ja hyvinvointia edistetään. Ikäystävälliseen yhteiskuntaan meillä on vielä matkaa.