Hallitus vaihtuu vaalien jälkeen ja oikeisto haluaa leikata jälleen rajusti. Leikkauspolitiikka on jo vuosikymmenien ajalta meille tuttua. Se pelastaa valtion talouden, on sitä ainoaa oikeaa talousosaamista ja myös kannustaa ihmisiä töihin. Oikea taikakeino siis!

Jostain kumman syystä kukaan ei ole kuitenkaan kyseenalaistanut tätä leikkauspolitiikan vaikuttavuutta. Valtion velalla pelottelijat eivät ole pysähtyneet hetkeksikään ajattelemaan, miksei velka ole tämän parinkymmenen vuoden aikana taittunut leikkauspolitiikalla? Miksi työllisyysasteen nosto on ollut hidasta ja vaivalloista, kun leikkauksilla kannustamalla olisi tämänkin odottanut olevan jo kunnossa? Oikeiston vastaus on tähänkin se, että leikata pitää vielä lisää, koska sosiaaliturva on vieläkin liian suuri kannustaakseen ihmisiä töihin. Lähtökohtaisesti tässä tietysti päästään taas perustalla olevaan ajatteluun; ihminen ei halua tehdä töitä. Mutta eipä siitä sen enempää, keskitytään leikkaukseen.

Leikkauksia oli pakko tehdä, sanotaan. Onko todellakin ollut aivan pakko myös jatkaa leikkaamista? Kokoomus on perustellut köyhiltä leikkaamista ja hyvätuloisten veroalennuksia sillä, että vauraus valuu alaspäin. Näin ei ole käynyt, vaan Suomi on velkaantunut entisestään. Mutta jostain syystä tällä samalla linjalla halutaan vain jatkaa, vaikka samaan aikaan pelotellaan valtionvelalla ja lapsillemme jäävällä velkataakalla.

Silmät tuntuvat pysyvän yllättävän tiukasti kiinni sen suhteen, mikä on oikeasti vaikuttavaa päätöksentekoa. Ilman ihmisiä tämä yhteiskunta ei pyöri. Jos haavoittuvimmassa asemassa olevilta leikataan edellytykset osallistua, se lamaannuttaa. Raha tuntuu kannustavan aina vain rikkaita. Ei heitä, jotka joutuvat pärjäämään minimillä, avaamaan elämänsä sen minimin saadakseen ja laittaessaan kaiken saamansa kiertoon.

Toimivampiakin keinoja löytyy

Vasta SDP:n hallituskaudella on työllisyysaste saatu nousuun ja sitä kautta myös toimeentulotuen kustannukset taittumaan. Tästä ei jostain syystä juurikaan puhuta, vaikka syytä olisi. Tämä on nimittäin saatu aikaan ihan ilman köyhimpiin kohdistuvia leikkauksia. Ihmeellistä, kun toimeentulosta leikkaamisen piti olla ainoa toimiva kannustin!

Olisiko jo aika tunnustaa se, mikä ei toimi? Olemme varmasti tähän mennessä huomanneet, että vain toisiamme tukien pärjäämme. Leikkauspolitiikan sijaan tarvitaan investointeja ihmisiin; koulutukseen, työllistymisen edellytyksiin ja hyvinvointiin. Se on pitkäjänteistä ja tavoitteellista politiikkaa, jota on nyt myös tarjolla ainaisen leikkaamisen sijaan.